#JeSuisCharlie

Eilisiltapäivästä lähtien olen seurannut kirjoittelua ranskalaisissa lehdissä terroristi-iskusta Charlie Hebdon toimitukseen. Samalla on tullut matkustettua taaksepäin aikaan, jolloin itse asuin hetken Pariisissa. Silloin, lähes 20 vuotta sitten, Pariisissa oli myös terroristi-iskuja metroon ja RER-juniin.

Käytännön elämä vaikeutuu määrättömäksi ajaksi paikallisille ja turisteille. Muutaman fundamentalistin takia tavallisten ihmisten täytyy joka paikassa availla laukkujaan, asiointi hidastuu esimerkiksi isoissa kaupoissa, elokuvissa, virastoissa, oppilaitoksissa, pankeissa, sairaaloissa, mutta varmasti myös kirkoissa ja muissa uskonnollisissa paikoissa. Sittemmin Pariisiin on vaihdettu roskikset erilaisiksi, mutta vuosia sitten kaikki roskapöntöt ruuvattiin umpeen, ja ihmisten täytyi heittää roskansa kaduille. Katuja, metrotunneleita ja turistikohteita saatetaan sulkea milloin mistäkin syystä. Kaiken lisäksi kaikkialla näkyy aseistettuja vartijoita ja poliiseja.

Pahalta tuntuu tavallisten muslimien puolesta. Ihmisillä on ikävä tapa yleistää, mutta äärimuslimit ja jihadistit eivät edusta perushyvien, tavallisten tapauskovaisten suurta enemmistöä. Valitettavasti epäluulo myös heitä kohtaan kasvaa entisestään. Tähän terroristit varmasti pyrkivätkin: tyytymättömyys omaan elämään saattaa synnyttää vihaa muuta yhteiskuntaa kohtaan, jolloin vaikutuksille altteimmat liittyvät terroristijärjestöihin. Äärioikeistolaisuus ja muukalaisvastaisuus vahvistuvat. Nyt jo on uutisia kostoiskuista.

Terroristit ovat kuin heitteille jääneet lapset, joille ei koskaan ole opetettu tapoja. Näinhän näiden kahden pääepäillyn veljeksen kohdalla näyttää olevankin: he jäivät orvoiksi nuorena. En tosin ole lukenut enempää heidän profiileistaan, joten en tiedä, miten hyvin heistä on pidetty huolta sen jälkeen. Joka tapauksessa vaikuttaa siltä, ettei heille kukaan opettanut, että ihmiset voivat olla eri mieltä asioista, ja jos se ärsyttää, ei silti lähdetä tappamaan ketään sen takia.

Olin töissä tänään iloisesti yllättynyt, kun rehtori piti ex tempore aamunavauksen eilisen tapahtumista. Meillä on hyvä rehtori, joka osaa puhua nuorille. Vaikka Charlie Hebdon uhrit ansaitsevatkin hiljaisen hetken heidän muistonsa kunniaksi, sitä ei koulussamme pidetty, koska sitä nämä raukkamaisten tekojen taustajoukot juuri haluavatkin, että me hiljennymme, alamme pelätä niin, ettemme uskalla käyttää sananvapauttamme. Sitä on loukattu, mutta hiljaisuuteen ei pidä taipua.

Uusi inspiraatio

Melkein kolme vuotta on mennyt edellisestä julkaisusta. Sain viran, jonka jälkeen aika on mennyt arjen pyörittämisessä. Siinä pyörityksessä ei ole ollut aikaa kirjoitella ylimääräisiä tai lukea toisten blogeja kuin hyvin satunnaisesti. 

Olen edelleen tehnyt käsitöitä rentoutuakseni, ja niiden valmistumisia olen kyllä päivittänyt Ravelryyn, ja näköjään uudet kutomukseni ja virkkuutyöni ovat päivittyneet sivulla olevaan Ravelry-linkkiin. Huomaan, että sivullani on ollut kävijöitäkin, mutta ne ovat kaikesta päätellen olleet satunnaisia uteliaita Ravelryssä.

Työkseni olen tekemisissä vieraiden kielten kanssa, kun opetan ranskaa ja englantia, mutta enää ei ole tarvetta kirjoitella englanniksi tai ranskaksi. Se on sitä paitsi kovin aikaa vievää, joten kirjoitan tästä lähin ihan vain äidinkielelläni. Kun aloitin tämän blogin, tilanne oli kovin erilainen: tuntui, että oli pakko keksiä jotain pitääkseni yllä kielitaitoani, joka oli jäänyt vaille huoltoa ollessani lapsen kanssa kotona melkein kolme vuotta.

Kolmessa vuodessa tilanteet ehtivät muuttua, mieltäni kaihertaa kirjoitella muustakin kuin käsitöistä. Luen parhaillaan mukavaa kirjaa Sei Shonagonista, 900-luvulla eläneestä japanilaisesta hovinaisesta, joka oli terävä älyltään ja kynänkäytöltään. Sei inspiroi Mia Kankimäkeä kirjoittamaan kirjan  tutkimusmatkasta Sein maailmaan nimeltään Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, ja nyt tämä nainen noin 1100 vuoden takaa inspiroi minua jatkamaan tämän ja uuden blogini (proverbs1611.blogspot.fi) pitämistä.

Sei Shonagonin hengessä listaan tähän asioita, joita nyt pyörii mielessäni:

• Rästitöiden loppuunsaattaminen. Ennen lukukauden alkua pitäisi korjata muutamat kokeet, joita en enää ennen joululomaa jaksanut korjata. Olisi ihana saada ne pois alta ennen töihin menoa.
• Viime vuoden Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajan Patrick Modianon L'horizonin lukeminen loppuun. Siinä osa tapahtumista sijoittuu samalle kadulle Pariisissa, jossa itse asuin 1990-luvun puolivälissä, rue de l'Audelle. Mikä yhteensattuma! Tekee lukemisesta huomattavasti mielenkiintoisempaa, kun on joku yhtymäkohta omaan historiaan. Lisäksi sain lahjaksi kaksi muuta Modianon kirjaa, joten lukuaikaa, kiitos.
• Mahtavaa, kun lapset kasvavat. Jää aikaa omille mielenkiinnon kohteille.