Konserttitaivas

Kesä alkoi Sideways'n odotuksella. Sideways oli viime vuonna ensimmäistä kertaa, ja havahduin siihen vasta festarin mentyä, mutta tänä vuonna olin ajoissa kartalla siitä, että P. J. Harvey oli tulossa. Olimme tyttären kanssa tyytyväisiä, että konserttia aikaistettiin, kun illalle luvattiin sadetta. Bändin perinnesoittimet eivät olisi tykänneet siitä.

Ihmettelen aina, mistä mieheni on saanut päähänsä sellaisen kuvitelman, ettei bändejä kannata käydä katsomassa livenä. Hän väittää, ettei soundi ole livenä yhtä hyvä, että kaikki kuulostaa huonommalta kuin livenä kuunneltuna. Vastaan hänelle, että mitäköhän ja missä hän on mahtanut olla kuuntelemassa, kun sellaista väittää. Itselläni on kyllä ihan päinvastainen kokemus.


Sideways oli hyvä kokemus, yleisö oli iätöntä. Jos on samanhenkistä porukkaa, iällä ei ole väliä. Tytär koki itsensä nuorimmaksi koko porukassa. Meitä nauratti, kun siellä pelattiin bingoa. Omassa nuoruudessani bingon pelaajille naureskeltiin, bingopaikoista tehtiin sketsiviihdettä, ei olisi tullut kuuloonkaan, että vähänkään itseään kunnioittava tyyppi kävisi pelaamassa bingoa. Mikäs siinä, tuntui ihan hauskalta idealta siellä. Porukkaa riitti, joten kai heillä oli mukavaa. Itseäkin alkoi kiinnostaa.

Amerikkalainen garagesuuruus Ty Segal olisi kiinnostanut myös, mutta kauhea kaatosade siinä vaiheessa vei keskittymiskyvyn. Tähtikin pysytteli piilossa lavan takana niin paljon kuin pystyi. Kaipa siinä lavan edessä oli vähän vaarallistakin, kun toisia lavoja suljettiinkin.

Ostin vasta pari viikkoa sitten P. J.:n viimeisen, josta moni konsertin biiseistäkin oli. Autossa kuunnellessa näkee keikan uudestaan.

Kesän loppupuolella kuulin radiosta, että Rufus Wainwright olisi Tavastialla. Pelkäsin, ettei sinne enää saa lippuja, mutta saihan sinne. Hän alkoi niin aikaisin soittaa, etten ehtinyt heti alkua kuulemaan. Kun vihdoin pääsin sisälle, kuulosti kuin enkeli olisi laulanut, ja siltä minusta tuntui koko  konsertin ajan. Odotin näkeväni sliipatun taiteilijan, mutta hän olikin aika räjähtänyt: kiertueen viimeinen keikka, puhtaat vaatteet lopussa, tukka sekaisin, hiki päässä, valkoisessa t-paidassa ja farkuissa. Olemus korosti rentoa ja välitöntä tunnelmaa.

Hän otti myös kantaa päivänpolttaviin asioihin, Nizzan terrori-iskuun, Trumpin presidenttiehdokkuuteen. Kun hän oli laulanut Hallelujah'n, hän sanoi laulavansa sen, kun Trump häviää vaalit. Sitä odotellessa, sillä aika pahalta näyttää. En ole kyllä vielä menettänyt toivoani.

Tämänvuotinen Flow oli oikea ilotulitus. Liput ostin kahdelle päivälle Iggy Popin ja Morrisseyn vuoksi. Molemmista jäi hyvä muisto. Iggy oli mahtavan energinen, eikä ollut tylsää hetkeä. David Bowie jäi näkemättä tämän elinaikana, mutta nyt on Iggy sentään koettu. Seurani lähti kotiin sen jälkeen, mutta olin vielä kiinnostunut näkemään Massive Attackin, josta en käytännössä tiennyt kuin nimen. Kannatti jäädä: äänimaailma oli komea ja visuaalinen ilme tyylikäs.

Vaikutuin myös Mikko Joensuusta, jolla oli hyvä ääni, ihania biisejä ja vaikuttava iso bändi mukanaan. Oli ihan uusi tuttavuus, ja haluan ehdottomasti tutustua lisää. Tällaista juuri olin toivonut isolta festarilta, löytöjä, rahalle vastinetta. Harmi, etten ollut ehtinyt sinne Rufus Wainwrightin keikalle ajoissa, sillä Mikko Joensuu oli ollut siellä lämmittelijänä. Olisin osannut etsiytyä isoon telttaan jo aiemmin, jos olisin tiennyt.

Mikko Joensuu

Morrisseytä odotellessa seuraavana päivänä kävin katsomassa Kauko Röyhkää, jota en ollut nähnyt vuosikymmeniin. Hän esiintyi yhdessä ja erikseen Anna Inginmaan kanssa. Jäi hyvä mieli, hyväntuulisia esiintyjiä ja ennenkuulumattomia biisejä. Tykkäsin kovasti Englannin rokkikukoista, nuorista, kauniista ja laihoista The Last Shadow Puppetseista, enkä ymmärrä, miten olin onnistunut heidätkin missaamaan aiemmin, mikään biiseistä ei kuulostanut tutulta.

Ehdin vielä käydä kuuntelemassa Läjä Äijälän The Sultans -kokoonpanoa, joka heitti tiukkaa ja kurinalaista rytmiä. Väliin Läjän ugh-kommentteja tai puhetta, josta ei meinannut saada selvää.

The Last Shadow Puppets

Morrisseyllä oli ääni kunnossa, eikä hän varmaankaan jättänyt ketään kylmäksi. Hän ei päästänyt yleisöä helpolla, eteen vyöryi lihansyönnin vastaista propagandaa, josta kyllä teki mieli jättää lihansyönti kokonaan. - Kovasti olen vähentänyt! - Hesarin arviossa korostui Morrisseyn poliittinen kyseenalaisuus ja hänen olemuksensa vihaisena miehenä. Kirjoittaja oli itse mies ja tietenkin paremmin perehtynyt persoonaan kuin minä, mutta itse en kokenut hänen olevan vihainen mies. Tuli sellainen olo, että hän pitää Suomessa esiintymisestä ja täkäläisestä yleisöstä, tuntui kuin hän olisi ollut kovinkin liikuttunut saamastaan vastaanotosta. Siitä jäi mukava tunne, mutta ehkä tulkitsen häntä ihan väärin.


Oli ihana laulaa mukana ja nähdä hänet vihdoin livenä. Harmi, että järjestäjät eivät antaneet hänelle yhtään lisäaikaa, vaan hän joutui lopettamaan aika nopeasti puolenyön jälkeen.

Morrisseyn hengessä tuli Flow'ssa syötyä vain kasvisruokaa. Se on kyllä kulinaristillekin mainio festari. Olisipa ollut enemmän aikaa kaikkien esitysten välissä, olisin varmasti maistellut kaikkea enemmän kuin nyt tuli syötyä.

Pari viikkoa sitten kävin elokuvissa katsomassa Nick Caven One More Time with Feeling -dokumentin, joka oli tehty hänen poikansa kuoleman jälkimainingeissa. Siinä oli pala kurkussa varmaan kaikilla katsojilla. Ei kuulunut karkkipapereiden rapistelua eikä muutakaan häiriötä, ihmiset keskittyivät katsomaan ja kuulemaan. Olin kuullut biiseistä vain ensimmäisen. Warren Ellis tuntui olleen Nickille kuin äitihahmo, liikuttavaa.

Ostin samantien itse levynkin, jota olen nyt paljon kuunnellut. Vaikka se on aika surullinen tunnelmaltaan, on siinä myös toivon kipinä. Elokuvan loppupuolella Nick sanoi, että he ovat valinneet onnellisuuden, ja että he aikovat olla onnellisia kaikesta huolimatta. Ihana, että he ajattelevat noin, koska onhan heillä vielä toinen kaksosista, Earl. 

Mutta hei, ei tässä vielä kaikki! Ensi viikolla mennään porukalla The Curen konserttiin. Edellisestä kerrasta onkin jo noin 20 vuotta.