Uusia tuulia

Tulipa oltua yli kolme vuotta vapaalla kesken pahimpien ruuhkavuosien. Teki niin hyvää.

Lapsukainen on ollut kaksi viikkoa päiväkodissa. Eroa on itketty puolin ja toisin. Lapsi iltaisin ja aamuisin, minä lähinnä töihin ajaessa. Onneksi ei ole sattunut mitään, kun en kyynelsilmin ole oikein nähnyt mitään, saati keskittynyt ajamiseen. Nyt toisen viikon lopussa molempien itkut ovat loppuneet, on ollut kiva viedä toista päiväkotiin, kun sinne ollaan menty ihan innoissaan.

Kahden viikon töissäolon jälkeen alkaa jo pikku hiljaa tottumaan. Muisti palailee pätkittäin mitä tulee opettamiseen ja nuorten kanssa vääntämiseen. Hyvältä tuntuu kaikin puolin. Kiire on melkoinen, mutta onneksi tunnelma rento ja konstailematon. Rehtori ja apulaisrehtorikin sanoivat, että ekana vuonna riittää, että muistaa, mitä aineita opettaa. On vaan kauhea nälkä koko ajan, kun ei ole vielä tottunut näin kovaan energian kulutukseen. Taidan olla vähän laihtunut taas, vaikkei yhtään tarvitsisi.

Hiukan olen ehtinyt kutoakin. Sain ennen töiden alkua valmiiksi miehen villapuseron, josta tuli omasta mielestäni hieno. Toivon hartaasti, että hän myös käyttäisi sitä joskus. Valitti, että on kainaloista vähän tiukka...

Aloitin tekemään myös itselleni uutta puseroa. Mallin nimi on Snow White, se on helppoa ribbineulosta, joten sitä tekee periaatteessa nopeasti, jos vain ehtii asettua aloilleen. Opin uuden tavan luoda ribbineuleen silmukat, lopputulos on mukavan näköinen (katso kuvaa alla). On vain ollut niin paljon töitä illaksi kotiin viemisiksi, ettei enää ole jaksanut tarttua kutimiin. Seuraavassa jaksossa on kymmenen tuntia vähemmän opetusta. Silloin ehtii ja jaksaa taas harrastaakin!

Changes

More than three years free from full-time work was a nice and needed break. Time went quickly and it feels good to be back in the classroom with teenagers again.

My daughter also started in a kindergarten two weeks ago. It hasn't been that easy for her, she's been brave and more or less happy there, but once at home, tears have been running almost constantly. I cry, too, but not in front of her. Driving to work tears in my eyes is not the safest way to get to work, but I can't help it. Fortunately, nothing has happened. At the end of the second week, we didn't cry anymore, and it's been nicer to get her to the daycare. The worst was over very quickly, I think.

I'm also getting used to being back to work. I'm still searching the best possible working methods and I'm getting hang of it again little by little. Luckily there is no pressure, the principal and the vice-principal said to me that during the first year it's ok as long as I remember the subjects I teach. Feels good. I've been very busy but I'm happy the atmosphere is relaxed and straightforward. I'm hungry all the time as I'm not used to consume that much energy. I hope I'm not going to loose any more weight, though.

There hasn't been that much time to knit but I managed to finish the sweater for my husband before going back to work. It turned out fine, in my opinion. I do hope he'll wear it sometimes. He complained it's a bit tight around the armpits.

Actually I started knitting a sweater for myself, too. The pattern is called Snow White and it's ribbed which is easy and quick to do. I also learned a new way to cast on. Unfortunately, I've had so much work to do at home, too, that I haven't had much energy to continue it. Next period (which will begin in four weeks) I'll have much less lessons to plan, then I hope to have more time for blogging and knitting again!