Päiväkirja bullet journal -tyyliin

Vuoden lopussa huomasin ensimmäisen kerran bullet journal -sanan. Samoihin aikoihin Hesarissa joku kirjoitti kokemuksiaan päiväkirjan pitämisestä bujo-tyylillä. Sitten vielä tytär sanoi aikovansa aloittaa sellaisen pitämisen. Ajatus jäi itselleni kytemään.

Olen aina tykännyt päiväkirjojen pitämisestä ja kalentereista. Bujossa ne yhdistyvät. Aloin etsiä inspiraatiota ja ideoita Pinterestin kautta, löysin sieltä myös neuvoja, miten sellaista pidetään ja mistä aloittaa.

Ideahan on varsin yksinkertainen: hankitaan tyhjä vihko, johon alkuun laitetaan sisällysluettelo, joka täydentyy sitä mukaa kun kalenteri täyttyy. Kalenteria pidetään vuosi-, kuukausi-, viikko- ja päivätasoilla, ja merkinnät voivat olla päiväkirjamaisia tai listoja tehtävistä töistä, tavoitteista, unelmista yms. Lisäksi voi tehdä muistiinpanoja erilaisista asioista, esim. luettavista kirjoista ja nähdyistä elokuvista. Erilaiset seurantasivutkin ovat tyypillisiä, mm. siivousrutiinit, liikunta, ruoka.

Ihastuin taannoin Mia Kankimäen kirjaan Asioita, jotka saavat sydämen lyömään nopeammin. Siinähän tutkitaan Heian-kaudella elänyttä japanilaista hovinaista ja kirjailijaa Sei Shonagonia (noin 966-1017), jonka kirjoitukset olivat myös usein listoja erilaisista aiheista. Yksinkertaisia to do -listoja olen jo töissä tottunut tekemään, jotta ei tarvitsisi niin paljon muistaa asioita ja hillitä siten stressiä. Omasta bullet journalistani on tulossa varsinainen tyynynaluskirja, johon kirjoittelen muistiinpanoja ja listoja sekä myös piirtelen.

Olen tästä piirtämisulottuvuudestakin todella innoissani. Joskus parikymppisenä piirtelin kuvia päiväkirjoihini, sittemmin se on jäänyt piirusteluksi sivujen marginaaleihin. Tässä bujo-touhussa ne tuntuvat kuuluvan asiaan, ainakin ne elävöittävät sivuja kovasti. Olen kerännyt Pinterestiin paljon erilaisia piirustusideoita, vaikka pikkuhiljaa sitä varmaan piirtää, mitä itse huvittaa, mutta alkuun aion katsoa mallia, jotta käsi harjaantuu.

Alle viikon olen nyt tehnyt itselleni erilaisia sivuja, ja olen yhtä koukussa kuin teinikalenterien pitoon aikoinaan.

Oma tila

Joululoma on onneksi sen verran pitkä, että ehtii tulla tunne, ettei ole mitään tekemistä. Silloin tulee bloggaaminenkin mieleen.

Takana on pahin syksy pitkiin aikoihin. Meinasin palaa loppuun, kun ei jäänyt vapaa-aikaa millekään omalle näennäisen vähäpätöiselle puuhastelulle. Pidän työstäni silloin kun sitä on sopivasti. Silloin teen vapaa-aikanakin mielelläni kaikenlaisia töihin liittyviä asioita, keksin uutta opetusmateriaalia tai opettelen jonkin uuden taidon, josta on töissä hyötyä. Tänä syksynä olen kai ollut aika iloton töissä, mikä on huono asia. Paljosta työstä on saanut onneksi parempaa palkkaa. Järkevä ihminen varmaankin säästäisi, mutta olen nyt ajatellut niin, että voin myös hankkia jotain, mikä tuottaa ehkä pidempään itselleni iloa kuin pelkkä saldon kasvattaminen.

Esikoiseni muutti alkusyksystä omilleen, haikeaa on ollut, mutta se on myös tuonut uudenlaisia onnen tunteita. Syksyn mittaan aloimme pikku hiljaa tehdä muutoksia kotiin, kun konkretisoitui, millaisen tyhjän tilan hänen poismuuttamisensa jätti.

Oli ihanaa heittää tavaroita pois tai edes vielä niitä jonnekin muualle säilöön. Ikävä kyllä meitä riivaa säilyttämisen kulttuuri. Vaikka tavarasta pitäisi päästä eroon, takaraivossa jyskyttää tunne, että elämme epävakaita aikoja, mitä jos näitä joskus tarvittaisiin, jos en minä, niin ehkä joku muu. Mökillä on varastointitilaa, joten sinne sitä rompetta sitten viedään.

Kun nuorempi lapsi sai isosiskonsa entisestä huoneesta oman uuden ja isomman, pääsin minä sisustamaan itselleni omaa huonetta. Olin mielikuvissani sisustanut sitä jo pidemmän aikaa, mutta tilaa oli käytännössä vähemmän: sinne ei mahtunutkaan löhönojatuolia. Tosin ostin sellaisen silti: pääsemme olohuoneen vanhasta ja rumaksi menneestä halpistuolista eroon, ja tilalle tulee Harri Koskisen suunnittelema k-tuoli.

Oma huoneeni on valmis, siellä on sänky, vanha maitoseparaattori hyllynä, samaa tummaa puunsävyä
oleva vintage-laatikosto, valkoinen String-hyllykkö työpöytänä, valkoiset pellavaverhot, parvekkeelta sisälle tuodut laventeli ja muratti huonekasveina. Oma huone on unelmien täyttymys tällä hetkellä, pääsen nopeasti omaan rauhaan, ja yksin nukkuminenkin tuntuu ylellisyydeltä. Vähään aikaan en ole uniongelmista kärsinytkään.

Melkein tekisi mieleni pitää tupaantuliaiset.

 

Konserttitaivas

Kesä alkoi Sideways'n odotuksella. Sideways oli viime vuonna ensimmäistä kertaa, ja havahduin siihen vasta festarin mentyä, mutta tänä vuonna olin ajoissa kartalla siitä, että P. J. Harvey oli tulossa. Olimme tyttären kanssa tyytyväisiä, että konserttia aikaistettiin, kun illalle luvattiin sadetta. Bändin perinnesoittimet eivät olisi tykänneet siitä.

Ihmettelen aina, mistä mieheni on saanut päähänsä sellaisen kuvitelman, ettei bändejä kannata käydä katsomassa livenä. Hän väittää, ettei soundi ole livenä yhtä hyvä, että kaikki kuulostaa huonommalta kuin livenä kuunneltuna. Vastaan hänelle, että mitäköhän ja missä hän on mahtanut olla kuuntelemassa, kun sellaista väittää. Itselläni on kyllä ihan päinvastainen kokemus.


Sideways oli hyvä kokemus, yleisö oli iätöntä. Jos on samanhenkistä porukkaa, iällä ei ole väliä. Tytär koki itsensä nuorimmaksi koko porukassa. Meitä nauratti, kun siellä pelattiin bingoa. Omassa nuoruudessani bingon pelaajille naureskeltiin, bingopaikoista tehtiin sketsiviihdettä, ei olisi tullut kuuloonkaan, että vähänkään itseään kunnioittava tyyppi kävisi pelaamassa bingoa. Mikäs siinä, tuntui ihan hauskalta idealta siellä. Porukkaa riitti, joten kai heillä oli mukavaa. Itseäkin alkoi kiinnostaa.

Amerikkalainen garagesuuruus Ty Segal olisi kiinnostanut myös, mutta kauhea kaatosade siinä vaiheessa vei keskittymiskyvyn. Tähtikin pysytteli piilossa lavan takana niin paljon kuin pystyi. Kaipa siinä lavan edessä oli vähän vaarallistakin, kun toisia lavoja suljettiinkin.

Ostin vasta pari viikkoa sitten P. J.:n viimeisen, josta moni konsertin biiseistäkin oli. Autossa kuunnellessa näkee keikan uudestaan.

Kesän loppupuolella kuulin radiosta, että Rufus Wainwright olisi Tavastialla. Pelkäsin, ettei sinne enää saa lippuja, mutta saihan sinne. Hän alkoi niin aikaisin soittaa, etten ehtinyt heti alkua kuulemaan. Kun vihdoin pääsin sisälle, kuulosti kuin enkeli olisi laulanut, ja siltä minusta tuntui koko  konsertin ajan. Odotin näkeväni sliipatun taiteilijan, mutta hän olikin aika räjähtänyt: kiertueen viimeinen keikka, puhtaat vaatteet lopussa, tukka sekaisin, hiki päässä, valkoisessa t-paidassa ja farkuissa. Olemus korosti rentoa ja välitöntä tunnelmaa.

Hän otti myös kantaa päivänpolttaviin asioihin, Nizzan terrori-iskuun, Trumpin presidenttiehdokkuuteen. Kun hän oli laulanut Hallelujah'n, hän sanoi laulavansa sen, kun Trump häviää vaalit. Sitä odotellessa, sillä aika pahalta näyttää. En ole kyllä vielä menettänyt toivoani.

Tämänvuotinen Flow oli oikea ilotulitus. Liput ostin kahdelle päivälle Iggy Popin ja Morrisseyn vuoksi. Molemmista jäi hyvä muisto. Iggy oli mahtavan energinen, eikä ollut tylsää hetkeä. David Bowie jäi näkemättä tämän elinaikana, mutta nyt on Iggy sentään koettu. Seurani lähti kotiin sen jälkeen, mutta olin vielä kiinnostunut näkemään Massive Attackin, josta en käytännössä tiennyt kuin nimen. Kannatti jäädä: äänimaailma oli komea ja visuaalinen ilme tyylikäs.

Vaikutuin myös Mikko Joensuusta, jolla oli hyvä ääni, ihania biisejä ja vaikuttava iso bändi mukanaan. Oli ihan uusi tuttavuus, ja haluan ehdottomasti tutustua lisää. Tällaista juuri olin toivonut isolta festarilta, löytöjä, rahalle vastinetta. Harmi, etten ollut ehtinyt sinne Rufus Wainwrightin keikalle ajoissa, sillä Mikko Joensuu oli ollut siellä lämmittelijänä. Olisin osannut etsiytyä isoon telttaan jo aiemmin, jos olisin tiennyt.

Mikko Joensuu

Morrisseytä odotellessa seuraavana päivänä kävin katsomassa Kauko Röyhkää, jota en ollut nähnyt vuosikymmeniin. Hän esiintyi yhdessä ja erikseen Anna Inginmaan kanssa. Jäi hyvä mieli, hyväntuulisia esiintyjiä ja ennenkuulumattomia biisejä. Tykkäsin kovasti Englannin rokkikukoista, nuorista, kauniista ja laihoista The Last Shadow Puppetseista, enkä ymmärrä, miten olin onnistunut heidätkin missaamaan aiemmin, mikään biiseistä ei kuulostanut tutulta.

Ehdin vielä käydä kuuntelemassa Läjä Äijälän The Sultans -kokoonpanoa, joka heitti tiukkaa ja kurinalaista rytmiä. Väliin Läjän ugh-kommentteja tai puhetta, josta ei meinannut saada selvää.

The Last Shadow Puppets

Morrisseyllä oli ääni kunnossa, eikä hän varmaankaan jättänyt ketään kylmäksi. Hän ei päästänyt yleisöä helpolla, eteen vyöryi lihansyönnin vastaista propagandaa, josta kyllä teki mieli jättää lihansyönti kokonaan. - Kovasti olen vähentänyt! - Hesarin arviossa korostui Morrisseyn poliittinen kyseenalaisuus ja hänen olemuksensa vihaisena miehenä. Kirjoittaja oli itse mies ja tietenkin paremmin perehtynyt persoonaan kuin minä, mutta itse en kokenut hänen olevan vihainen mies. Tuli sellainen olo, että hän pitää Suomessa esiintymisestä ja täkäläisestä yleisöstä, tuntui kuin hän olisi ollut kovinkin liikuttunut saamastaan vastaanotosta. Siitä jäi mukava tunne, mutta ehkä tulkitsen häntä ihan väärin.


Oli ihana laulaa mukana ja nähdä hänet vihdoin livenä. Harmi, että järjestäjät eivät antaneet hänelle yhtään lisäaikaa, vaan hän joutui lopettamaan aika nopeasti puolenyön jälkeen.

Morrisseyn hengessä tuli Flow'ssa syötyä vain kasvisruokaa. Se on kyllä kulinaristillekin mainio festari. Olisipa ollut enemmän aikaa kaikkien esitysten välissä, olisin varmasti maistellut kaikkea enemmän kuin nyt tuli syötyä.

Pari viikkoa sitten kävin elokuvissa katsomassa Nick Caven One More Time with Feeling -dokumentin, joka oli tehty hänen poikansa kuoleman jälkimainingeissa. Siinä oli pala kurkussa varmaan kaikilla katsojilla. Ei kuulunut karkkipapereiden rapistelua eikä muutakaan häiriötä, ihmiset keskittyivät katsomaan ja kuulemaan. Olin kuullut biiseistä vain ensimmäisen. Warren Ellis tuntui olleen Nickille kuin äitihahmo, liikuttavaa.

Ostin samantien itse levynkin, jota olen nyt paljon kuunnellut. Vaikka se on aika surullinen tunnelmaltaan, on siinä myös toivon kipinä. Elokuvan loppupuolella Nick sanoi, että he ovat valinneet onnellisuuden, ja että he aikovat olla onnellisia kaikesta huolimatta. Ihana, että he ajattelevat noin, koska onhan heillä vielä toinen kaksosista, Earl. 

Mutta hei, ei tässä vielä kaikki! Ensi viikolla mennään porukalla The Curen konserttiin. Edellisestä kerrasta onkin jo noin 20 vuotta.

Provence revisited

Tein valokuva-albumin viime kesän unohtumattomasta Avignonin reissusta. Tuli niin Provencea ikävä, että aloin katsella kuvia ja kokosin niistä esityksen. Linkin kautta pitäisi aueta:
Provence 2015

#JeSuisCharlie

Eilisiltapäivästä lähtien olen seurannut kirjoittelua ranskalaisissa lehdissä terroristi-iskusta Charlie Hebdon toimitukseen. Samalla on tullut matkustettua taaksepäin aikaan, jolloin itse asuin hetken Pariisissa. Silloin, lähes 20 vuotta sitten, Pariisissa oli myös terroristi-iskuja metroon ja RER-juniin.

Käytännön elämä vaikeutuu määrättömäksi ajaksi paikallisille ja turisteille. Muutaman fundamentalistin takia tavallisten ihmisten täytyy joka paikassa availla laukkujaan, asiointi hidastuu esimerkiksi isoissa kaupoissa, elokuvissa, virastoissa, oppilaitoksissa, pankeissa, sairaaloissa, mutta varmasti myös kirkoissa ja muissa uskonnollisissa paikoissa. Sittemmin Pariisiin on vaihdettu roskikset erilaisiksi, mutta vuosia sitten kaikki roskapöntöt ruuvattiin umpeen, ja ihmisten täytyi heittää roskansa kaduille. Katuja, metrotunneleita ja turistikohteita saatetaan sulkea milloin mistäkin syystä. Kaiken lisäksi kaikkialla näkyy aseistettuja vartijoita ja poliiseja.

Pahalta tuntuu tavallisten muslimien puolesta. Ihmisillä on ikävä tapa yleistää, mutta äärimuslimit ja jihadistit eivät edusta perushyvien, tavallisten tapauskovaisten suurta enemmistöä. Valitettavasti epäluulo myös heitä kohtaan kasvaa entisestään. Tähän terroristit varmasti pyrkivätkin: tyytymättömyys omaan elämään saattaa synnyttää vihaa muuta yhteiskuntaa kohtaan, jolloin vaikutuksille altteimmat liittyvät terroristijärjestöihin. Äärioikeistolaisuus ja muukalaisvastaisuus vahvistuvat. Nyt jo on uutisia kostoiskuista.

Terroristit ovat kuin heitteille jääneet lapset, joille ei koskaan ole opetettu tapoja. Näinhän näiden kahden pääepäillyn veljeksen kohdalla näyttää olevankin: he jäivät orvoiksi nuorena. En tosin ole lukenut enempää heidän profiileistaan, joten en tiedä, miten hyvin heistä on pidetty huolta sen jälkeen. Joka tapauksessa vaikuttaa siltä, ettei heille kukaan opettanut, että ihmiset voivat olla eri mieltä asioista, ja jos se ärsyttää, ei silti lähdetä tappamaan ketään sen takia.

Olin töissä tänään iloisesti yllättynyt, kun rehtori piti ex tempore aamunavauksen eilisen tapahtumista. Meillä on hyvä rehtori, joka osaa puhua nuorille. Vaikka Charlie Hebdon uhrit ansaitsevatkin hiljaisen hetken heidän muistonsa kunniaksi, sitä ei koulussamme pidetty, koska sitä nämä raukkamaisten tekojen taustajoukot juuri haluavatkin, että me hiljennymme, alamme pelätä niin, ettemme uskalla käyttää sananvapauttamme. Sitä on loukattu, mutta hiljaisuuteen ei pidä taipua.

Uusi inspiraatio

Melkein kolme vuotta on mennyt edellisestä julkaisusta. Sain viran, jonka jälkeen aika on mennyt arjen pyörittämisessä. Siinä pyörityksessä ei ole ollut aikaa kirjoitella ylimääräisiä tai lukea toisten blogeja kuin hyvin satunnaisesti. 

Olen edelleen tehnyt käsitöitä rentoutuakseni, ja niiden valmistumisia olen kyllä päivittänyt Ravelryyn, ja näköjään uudet kutomukseni ja virkkuutyöni ovat päivittyneet sivulla olevaan Ravelry-linkkiin. Huomaan, että sivullani on ollut kävijöitäkin, mutta ne ovat kaikesta päätellen olleet satunnaisia uteliaita Ravelryssä.

Työkseni olen tekemisissä vieraiden kielten kanssa, kun opetan ranskaa ja englantia, mutta enää ei ole tarvetta kirjoitella englanniksi tai ranskaksi. Se on sitä paitsi kovin aikaa vievää, joten kirjoitan tästä lähin ihan vain äidinkielelläni. Kun aloitin tämän blogin, tilanne oli kovin erilainen: tuntui, että oli pakko keksiä jotain pitääkseni yllä kielitaitoani, joka oli jäänyt vaille huoltoa ollessani lapsen kanssa kotona melkein kolme vuotta.

Kolmessa vuodessa tilanteet ehtivät muuttua, mieltäni kaihertaa kirjoitella muustakin kuin käsitöistä. Luen parhaillaan mukavaa kirjaa Sei Shonagonista, 900-luvulla eläneestä japanilaisesta hovinaisesta, joka oli terävä älyltään ja kynänkäytöltään. Sei inspiroi Mia Kankimäkeä kirjoittamaan kirjan  tutkimusmatkasta Sein maailmaan nimeltään Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, ja nyt tämä nainen noin 1100 vuoden takaa inspiroi minua jatkamaan tämän ja uuden blogini (proverbs1611.blogspot.fi) pitämistä.

Sei Shonagonin hengessä listaan tähän asioita, joita nyt pyörii mielessäni:

• Rästitöiden loppuunsaattaminen. Ennen lukukauden alkua pitäisi korjata muutamat kokeet, joita en enää ennen joululomaa jaksanut korjata. Olisi ihana saada ne pois alta ennen töihin menoa.
• Viime vuoden Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajan Patrick Modianon L'horizonin lukeminen loppuun. Siinä osa tapahtumista sijoittuu samalle kadulle Pariisissa, jossa itse asuin 1990-luvun puolivälissä, rue de l'Audelle. Mikä yhteensattuma! Tekee lukemisesta huomattavasti mielenkiintoisempaa, kun on joku yhtymäkohta omaan historiaan. Lisäksi sain lahjaksi kaksi muuta Modianon kirjaa, joten lukuaikaa, kiitos.
• Mahtavaa, kun lapset kasvavat. Jää aikaa omille mielenkiinnon kohteille.

Villa

Nyt en puhu villasta materiaalina, vaan huvilasta. Olin tässä kuussa kuutena päivänä kouluttautumassa Villa Hvittorpissa Kirkkonummella. Paikka oli upea, korkealta saattoi aavistella kesäistä maisemaa järvelle, joka nyt oli jäässä ja lumen peitossa. Talvinen näkymäkin oli kyllä vertaansa vailla.

Jos on joskus päässyt käymään Villa Hvitträskissä, voi mielessään kuvitella samaa tyyliä, sillä tämä villa on saman arkkitehtikolmikon (Saarinen, Gesellius, Lindgren) suunnittelema, pienempi vain.

Paikka teki vaikutuksen, koulutuskin oli hyvä. Onneksi älysin ottaa kameran mukaan, sain vähän ikuistettua paikkoja. Harmittavan vähän toisaalta, sillä kuvattavaa olisi riittänyt. Paikka ei taida olla auki suurelle yleisölle, joten tässä vähän makupaloja sieltä.

*

J'ai eu l'occasion de participer à une formation pour des enseignants de collège et de lycée qui a eu lieu dans une villa, Villa Hvittorp, à Kirkkonummi, dans un milieu extraordinaire. Elle se trouvait sur une colline, au bord d'un lac. Ce n'était pas difficile à imaginer la vue sur le lac en plein été. Bien sûr, le lac était maintenant couvert de glace et de neige, la vue étant pas mal en hiver non plus.

Si vous avez eu la chance de visiter la Villa Hvitträsk, vous pouvez prévoir le style de Hvittorp car elle a été dessinée par les mêmes architectes que Hvitträsk (Saarinen, Gesellius, Lindgren). Sauf celle-là, je veux dire Hvittorp, est plus petite.

La villa et les lieux m'ont impressionnée. Sans oublier que la formation était superbe. Heureusement je n'ai pas oublié de prendre mon appareil photo, ci-joint quelques-unes. Par rapport à la durée de la formation (6 jours), je n'en ai pas beaucoup.