#JeSuisCharlie

Eilisiltapäivästä lähtien olen seurannut kirjoittelua ranskalaisissa lehdissä terroristi-iskusta Charlie Hebdon toimitukseen. Samalla on tullut matkustettua taaksepäin aikaan, jolloin itse asuin hetken Pariisissa. Silloin, lähes 20 vuotta sitten, Pariisissa oli myös terroristi-iskuja metroon ja RER-juniin.

Käytännön elämä vaikeutuu määrättömäksi ajaksi paikallisille ja turisteille. Muutaman fundamentalistin takia tavallisten ihmisten täytyy joka paikassa availla laukkujaan, asiointi hidastuu esimerkiksi isoissa kaupoissa, elokuvissa, virastoissa, oppilaitoksissa, pankeissa, sairaaloissa, mutta varmasti myös kirkoissa ja muissa uskonnollisissa paikoissa. Sittemmin Pariisiin on vaihdettu roskikset erilaisiksi, mutta vuosia sitten kaikki roskapöntöt ruuvattiin umpeen, ja ihmisten täytyi heittää roskansa kaduille. Katuja, metrotunneleita ja turistikohteita saatetaan sulkea milloin mistäkin syystä. Kaiken lisäksi kaikkialla näkyy aseistettuja vartijoita ja poliiseja.

Pahalta tuntuu tavallisten muslimien puolesta. Ihmisillä on ikävä tapa yleistää, mutta äärimuslimit ja jihadistit eivät edusta perushyvien, tavallisten tapauskovaisten suurta enemmistöä. Valitettavasti epäluulo myös heitä kohtaan kasvaa entisestään. Tähän terroristit varmasti pyrkivätkin: tyytymättömyys omaan elämään saattaa synnyttää vihaa muuta yhteiskuntaa kohtaan, jolloin vaikutuksille altteimmat liittyvät terroristijärjestöihin. Äärioikeistolaisuus ja muukalaisvastaisuus vahvistuvat. Nyt jo on uutisia kostoiskuista.

Terroristit ovat kuin heitteille jääneet lapset, joille ei koskaan ole opetettu tapoja. Näinhän näiden kahden pääepäillyn veljeksen kohdalla näyttää olevankin: he jäivät orvoiksi nuorena. En tosin ole lukenut enempää heidän profiileistaan, joten en tiedä, miten hyvin heistä on pidetty huolta sen jälkeen. Joka tapauksessa vaikuttaa siltä, ettei heille kukaan opettanut, että ihmiset voivat olla eri mieltä asioista, ja jos se ärsyttää, ei silti lähdetä tappamaan ketään sen takia.

Olin töissä tänään iloisesti yllättynyt, kun rehtori piti ex tempore aamunavauksen eilisen tapahtumista. Meillä on hyvä rehtori, joka osaa puhua nuorille. Vaikka Charlie Hebdon uhrit ansaitsevatkin hiljaisen hetken heidän muistonsa kunniaksi, sitä ei koulussamme pidetty, koska sitä nämä raukkamaisten tekojen taustajoukot juuri haluavatkin, että me hiljennymme, alamme pelätä niin, ettemme uskalla käyttää sananvapauttamme. Sitä on loukattu, mutta hiljaisuuteen ei pidä taipua.

Uusi inspiraatio

Melkein kolme vuotta on mennyt edellisestä julkaisusta. Sain viran, jonka jälkeen aika on mennyt arjen pyörittämisessä. Siinä pyörityksessä ei ole ollut aikaa kirjoitella ylimääräisiä tai lukea toisten blogeja kuin hyvin satunnaisesti. 

Olen edelleen tehnyt käsitöitä rentoutuakseni, ja niiden valmistumisia olen kyllä päivittänyt Ravelryyn, ja näköjään uudet kutomukseni ja virkkuutyöni ovat päivittyneet sivulla olevaan Ravelry-linkkiin. Huomaan, että sivullani on ollut kävijöitäkin, mutta ne ovat kaikesta päätellen olleet satunnaisia uteliaita Ravelryssä.

Työkseni olen tekemisissä vieraiden kielten kanssa, kun opetan ranskaa ja englantia, mutta enää ei ole tarvetta kirjoitella englanniksi tai ranskaksi. Se on sitä paitsi kovin aikaa vievää, joten kirjoitan tästä lähin ihan vain äidinkielelläni. Kun aloitin tämän blogin, tilanne oli kovin erilainen: tuntui, että oli pakko keksiä jotain pitääkseni yllä kielitaitoani, joka oli jäänyt vaille huoltoa ollessani lapsen kanssa kotona melkein kolme vuotta.

Kolmessa vuodessa tilanteet ehtivät muuttua, mieltäni kaihertaa kirjoitella muustakin kuin käsitöistä. Luen parhaillaan mukavaa kirjaa Sei Shonagonista, 900-luvulla eläneestä japanilaisesta hovinaisesta, joka oli terävä älyltään ja kynänkäytöltään. Sei inspiroi Mia Kankimäkeä kirjoittamaan kirjan  tutkimusmatkasta Sein maailmaan nimeltään Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin, ja nyt tämä nainen noin 1100 vuoden takaa inspiroi minua jatkamaan tämän ja uuden blogini (proverbs1611.blogspot.fi) pitämistä.

Sei Shonagonin hengessä listaan tähän asioita, joita nyt pyörii mielessäni:

• Rästitöiden loppuunsaattaminen. Ennen lukukauden alkua pitäisi korjata muutamat kokeet, joita en enää ennen joululomaa jaksanut korjata. Olisi ihana saada ne pois alta ennen töihin menoa.
• Viime vuoden Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajan Patrick Modianon L'horizonin lukeminen loppuun. Siinä osa tapahtumista sijoittuu samalle kadulle Pariisissa, jossa itse asuin 1990-luvun puolivälissä, rue de l'Audelle. Mikä yhteensattuma! Tekee lukemisesta huomattavasti mielenkiintoisempaa, kun on joku yhtymäkohta omaan historiaan. Lisäksi sain lahjaksi kaksi muuta Modianon kirjaa, joten lukuaikaa, kiitos.
• Mahtavaa, kun lapset kasvavat. Jää aikaa omille mielenkiinnon kohteille.

Villa

Nyt en puhu villasta materiaalina, vaan huvilasta. Olin tässä kuussa kuutena päivänä kouluttautumassa Villa Hvittorpissa Kirkkonummella. Paikka oli upea, korkealta saattoi aavistella kesäistä maisemaa järvelle, joka nyt oli jäässä ja lumen peitossa. Talvinen näkymäkin oli kyllä vertaansa vailla.

Jos on joskus päässyt käymään Villa Hvitträskissä, voi mielessään kuvitella samaa tyyliä, sillä tämä villa on saman arkkitehtikolmikon (Saarinen, Gesellius, Lindgren) suunnittelema, pienempi vain.

Paikka teki vaikutuksen, koulutuskin oli hyvä. Onneksi älysin ottaa kameran mukaan, sain vähän ikuistettua paikkoja. Harmittavan vähän toisaalta, sillä kuvattavaa olisi riittänyt. Paikka ei taida olla auki suurelle yleisölle, joten tässä vähän makupaloja sieltä.

*

J'ai eu l'occasion de participer à une formation pour des enseignants de collège et de lycée qui a eu lieu dans une villa, Villa Hvittorp, à Kirkkonummi, dans un milieu extraordinaire. Elle se trouvait sur une colline, au bord d'un lac. Ce n'était pas difficile à imaginer la vue sur le lac en plein été. Bien sûr, le lac était maintenant couvert de glace et de neige, la vue étant pas mal en hiver non plus.

Si vous avez eu la chance de visiter la Villa Hvitträsk, vous pouvez prévoir le style de Hvittorp car elle a été dessinée par les mêmes architectes que Hvitträsk (Saarinen, Gesellius, Lindgren). Sauf celle-là, je veux dire Hvittorp, est plus petite.

La villa et les lieux m'ont impressionnée. Sans oublier que la formation était superbe. Heureusement je n'ai pas oublié de prendre mon appareil photo, ci-joint quelques-unes. Par rapport à la durée de la formation (6 jours), je n'en ai pas beaucoup.

Holly: Uuden vuoden projekti - Projet de la nouvelle année - New year's project

Kävin ennen joululomaa ostamassa langat valmiiksi odottamaan. Työn olin jo valmiiksi valinnut. Rowanin lehdessä numero 50 olisi ollut vaikka kuinka monta neuletta, jotka olisin voinut tehdä. Valitsin niistä hankalimman, koska mitä vaivalloisempi kutomus sitä iloisempi olen, jos lopputulos on onnistunut. Tässä täytyy oikein kunnolla keskittyä, jokainen rivi on erilainen eikä kuviota siten voi oppia ulkoa.

Värejä on yhteensä 14, yksi niistä on eri kuin ohjeessa. Puiden oksat tulevat tummanruskealla, kun kaupassa ei ollut väriä 170 (Seafarer) enkä jaksanut tilata oikeaa, koska halusin päästä heti hommiin. Mielestäni tummanruskea sopii oikein hyvin. Violetti ja oliivinvihreä loppuvat seuraavaksi, mutta ihan vielä ei tarvitse alkaa tilailla mitään. Lankakeriä varten virkkasin niille sopivan säilytyskassin, jota on helppo siirrellä. Näyttää myös siistimmältä.

Tässäpä tämä loma on mennyt. Ihanaa taas kutoa oikein sydämensä kyllyydestä. Lisäksi olen yrittänyt vähän lukeakin pitkästä aikaa. Sain joululahjaksi Kristina Carlsonin William N. päiväkirjan, josta olen kovasti tykännyt.

Ai niin, sain tytön villatakin valmiiksi joskus marraskuussa. Kuvat eivät oikein onnistuneet, kun hän ei halunnut poseerata eikä kaamosajan valo oikein ole eduksi mihinkään kuviin kamerallani.

*

J'avais trop de travail les dernières semaines avant les vacances de noël. J'avais quand même pu choisir un projet de tricot pour commencer dès le début des vacances. Les laines m'attendaient déjà, je les avais achetées en avance. Le modèle se trouve dans le Rowan magazine 50 où il y avait pas mal de choix, j'aurais pu faire plusieurs entre eux. Celui que j'ai choisi semble le plus difficile ce qui me plaît parce qu'ainsi le projet va-t-il durer longtemps et si je réussis, cela me fera très, très plaisir.

Ce poncho se tricote avec 14 couleurs. Une couleur se diffère de celle du modèle original : je n'ai pas trouvé la couleur numéro 170 (Seafarer) qu'on utilise pour les branches des arbres, je n'ai non plus voulu en commender car j'ai voulu commencer tout de suite. Donc, j'ai pris de la laine brun foncé ce qui va très bien à mon avis. J'aurai besoin de violet et de vert d'olive un de ces jours mais ça va encore. Pour toutes les pelotes j'ai crocheté un sac.

Comme j'ai été heureuse d'avoir pu tricoter de nouveau ! En plus, j'ai eu le temps de lire un peu : comme cadeau de noël j'ai eu William N. päiväkirja (Le journal de William N.) de Kristina Carlson que j'ai bien aimé. Là, on est à Paris de la fin du 19e siècle.

Ah, j'ai presque oublié : j'ai fini le cardigan de ma fille. Les photos ne sont pas superbes, elle ne voulait pas poser et en tout cas, c'est trop sombre pour avoir des photos réussies.

*

Elonmerkkejä - Signes de vie - Signs of life

Työ on vienyt mukanaan ajatukset ja vapaa-ajan. Muutaman viikon olin kokonaan kutomatta, mikä oli silkkaa kidutusta. Nyt on taas puikot heilumassa, mutta ei läheskään joka päivä. Alkaa olla pikkuisen villatakki jo vähän pieni, joten hän saa pian uuden.

Sain jo elokuussa valmiiksi alpakasta kutomani puseron, Snow White -nimisen mallin. Jonkun kerran on päälläkin ollut. Lisäksi olen onnessani pitänyt Lidiya-mekkoani, voi miten se onkaan ihana väreiltään ja niin kevyt.

Sain myös otettua itseäni niskasta kiinni ja ommeltua loppuun takin, jonka viime syksynä aloitin. Silloin jätin sen kesken, kun oli muka seuraavana jokin hankala kohta ja näki heti, että se olisi aivan liian iso vajaa 2-vuotiaalle. Nyt rykäsin sen valmiiksi, ja nyt kokokin on sopiva. Pitäisi kyllä enemmän käyttää ompelukonetta, vaan siihen on isompi kynnys kuin neulomiseen, vaikkei sopivien lankojenkaan löytäminen ole aina helppoa.

*

Il me semble que je n'ai plus de passe-temps, je suis tellement prise par le travail. Pour le moment c'est une vraie torture si je ne peux pas tricoter. Heureusement, j'ai quand même pu commencer quelque chose, la petite aura un nouveau cardigan. Elle a tellement grandi que celui qu'elle porte maintenant commence à être trop petit.

En août, j'ai fini le pull en alpaga que j'ai tricoté pour moi-même, le model s'appelait Snow White. Je l'aime bien et j'ai déjà eu quelques occasions pour le porter. En plus, j'ai été heureuse de pouvoir porter de nouveau Lidiya, la robe que j'ai tricoté l'hiver dernier. J'adore ses couleurs et sa légèreté.

J'ai aussi fini un travail de couture que j'avais mis à côté il y a un an. Pour moi coudre n'est pas aussi facile que tricoter bien qu'il prenne aussi pas mal de temps de trouver de la laine parfois. En tout cas, le manteau de ma petite fille est assez bien réussi, n'est-ce pas ?

Uusia tuulia

Tulipa oltua yli kolme vuotta vapaalla kesken pahimpien ruuhkavuosien. Teki niin hyvää.

Lapsukainen on ollut kaksi viikkoa päiväkodissa. Eroa on itketty puolin ja toisin. Lapsi iltaisin ja aamuisin, minä lähinnä töihin ajaessa. Onneksi ei ole sattunut mitään, kun en kyynelsilmin ole oikein nähnyt mitään, saati keskittynyt ajamiseen. Nyt toisen viikon lopussa molempien itkut ovat loppuneet, on ollut kiva viedä toista päiväkotiin, kun sinne ollaan menty ihan innoissaan.

Kahden viikon töissäolon jälkeen alkaa jo pikku hiljaa tottumaan. Muisti palailee pätkittäin mitä tulee opettamiseen ja nuorten kanssa vääntämiseen. Hyvältä tuntuu kaikin puolin. Kiire on melkoinen, mutta onneksi tunnelma rento ja konstailematon. Rehtori ja apulaisrehtorikin sanoivat, että ekana vuonna riittää, että muistaa, mitä aineita opettaa. On vaan kauhea nälkä koko ajan, kun ei ole vielä tottunut näin kovaan energian kulutukseen. Taidan olla vähän laihtunut taas, vaikkei yhtään tarvitsisi.

Hiukan olen ehtinyt kutoakin. Sain ennen töiden alkua valmiiksi miehen villapuseron, josta tuli omasta mielestäni hieno. Toivon hartaasti, että hän myös käyttäisi sitä joskus. Valitti, että on kainaloista vähän tiukka...

Aloitin tekemään myös itselleni uutta puseroa. Mallin nimi on Snow White, se on helppoa ribbineulosta, joten sitä tekee periaatteessa nopeasti, jos vain ehtii asettua aloilleen. Opin uuden tavan luoda ribbineuleen silmukat, lopputulos on mukavan näköinen (katso kuvaa alla). On vain ollut niin paljon töitä illaksi kotiin viemisiksi, ettei enää ole jaksanut tarttua kutimiin. Seuraavassa jaksossa on kymmenen tuntia vähemmän opetusta. Silloin ehtii ja jaksaa taas harrastaakin!

Ei hotelliin! - Pas dans un hôtel ! - Not to a hotel!

In Denmark, there was Finnish design all over the hotel at Vejby.

Tuli tänä kesänä taas yövyttyä muutama yö hotelleissa, mikä on mielestäni lähes aina vähän ankeeta, varsinkin jos yöpyjiä on samassa huoneessa useampia. Ihan kuin vankilassa. Tai no rahalla saa, mutta aina sekään ei auta.

Olimme Vaasassa pari yötä kalliimman puoleisessa huoneessa pari yötä, mutta ensimmäisenä yönä unen saanti tyssäsi yläkerran teknojumputusdiskoon. Pari tuntia tympiinnyttin, kunnes mies sai tarpeeksi ja lähti respaan valittamaan asiasta. Huoneeseen tuli henkilö toteamaan melun, ja hetken päästä disko hiljeni huomattavasti. Huone oli sen verran hintava, että kannatti valittaa: saimme myös hyvityksiä ja mieluisia lahjakortteja.

Tänään tavattiin vanha pariisilainen ystävä, joka Helsingissä käydessään on jo monet vuodet vuokrannut asuntoja suoraan omistajilta. Netin kautta tietenkin. Hän on yleensä ollut vakiasunnossa Hietaniemessä, mutta kun siellä on asunnon myös Pariisissa asuva omistaja paikalla, on täytynyt keksiä muuta. Asuntoja on löytynyt Kalliosta, Suomenlinnasta ja tällä kertaa Etu-Töölöstä Museokadulta. Suomenlinna oli tosi jännä, mutta uskomaton on tämä tämänkertainenkin: viikkohinta 500 euroa, asunnossa 84 neliöö, pesukone, kuivauskone, iso kylppäri, kiva avokeittiö, design-huonekaluja, telkkari, nettiyhteys yms. Voittaa kyllä hotellit mennen tullen!

Museokatu 34, Etu-Töölö district

Front door from inside

Inside the apartment, in the living room

A nice sofa in the living room

In the bedroom.

View from the kitchen.

*

Cet été, on a passé quelques nuits aux hotels, ce qui est presque toujours à mon avis un peu lugubre, comme en prison, surtout s’il y a plusieures personnes dans la même chambre.  Bon, avec fric on pourrait avoir n’importe quoi, mais même ça n’aide pas chaque fois.

A Vaasa, on avait pris une chambre chère pour deux nuits, mais la première nuit, on avait mal à endormir à cause d’un disco de techno au dernier étage. On s’énervait environ deux heures jusqu’à ce que mon mari en a eu assez et est descendu à la reception pour plaindre. Un homme est venu constater le bruit et peu après on n’entendait presque rien. La chambre coûtait tellement cher que ça valait la peine de plaindre: on a aussi eu des remises ainsi que queques coupons-cadeaux qui nous ont plûs.

Aujourd’hui on a rencontré un vieil ami parisien qui depuis plusieurs ans loue des appartements directement de leurs propriétaires quand il vient à Helsinki. Par l’Internet, bien sûr. Normalement il peut louer un studio à Hietaniemi mais quand la propriétaire (qui habite aussi à Paris) est là elle-même, il doit trouver quelque chose d’autre. Il en a trouvé au quartier de Kallio, Suomenlinna et cette fois-ci au quartier d'Etu-Töölö, à la rue de Museokatu. Celui de Suomenlinna (une île de forteresse) était spécial, mais celui où il séjourne maintenant est incroyable : 500 euros par semaine, 84 m², une machine à laver et à secher, une grande salle de bains, une cuisine qui s’ouvre à la salle de séjour, des meubles de design, une télé, l’accès à l’Internet, etc. Mille fois meilleur que les hôtels !

*